Kohde-esittelyt

Ahmakuusikon kämppä

 

Ahmakuusikon kämppä on siirretty vuonna 1985 museoalueelle. Kämpän olosuhteisiin vaikutti vuoden 1947 kämppälaki, joka takasi aiempaa huomattavasti paremmat asuinolot. Jokaiselle miehelle tuli olla oma sänky sekä kaappi henkilökohtaisille tavaroille. Lisäksi kämpässä piti olla erilliset kuivaustilat märille työvarusteille.

 

Kämppälain mukaan yhteen huoneeseen sai majoittaa korkeintaan 25 miestä. Kämpässä on kaksi majoitustilaa, yksi kummassakin päädyssä. Kumpaankin huoneeseen mahtui 12 kerrossänkyä.

 

Kämppälain mukaan vähintään 20 työntekijän asuttamilla kämpillä tuli olla kämppäemäntä, joka valmisti ateriat ja huolehti siisteydestä. Ruoat valmistettiin keittiössä, jonka seinässä oli ns. ”elämänluukku”. Sen kautta emännät jakoivat miehille päivittäin ruokaa ja kahvia. Keittiön takana on emäntien makuusoppi, joka oli jätkiltä kielletty alue.

 

Ajomiesten kämppä

 

1900-luvun alun metsätyöasumista kuvaava Ajomiesten kämppä edustaa tilapäistä majoittumistapaa, eli lähinnä yhden talven käyttöä varten rakennettua kämppää. Tuohon aikaan puutavarayhtiöt eivät vielä rakentaneet asumuksia työmiehille, vaan asumisen järjestäminen oli metsätyöporukoiden itsensä varassa. Tällainen oli pienen metsäkämpän perustyyppi. Niiden yhteyteen ei yleensä rakennettu saunaa eikä tallia.

 

Alun perin tällainen kämppä tehtiin kirveellä ja aivan alkuaikoina myös puunauloilla. Lähes kaikki aidot 1910- ja 1920-luvun kämpät ovat maatuneet ja lahonneet, ja tämä kämppä onkin museoalueelle vuonna 1969 rakennettu rekonstruktio.

 

Kämpässä asui talven yli 2-3 hevoskuntaa, eli jopa 12 miestä. Yhteen hevoskuntaan kuului hevosmies ja kaksi tai kolme hakkuumiestä. Hevoset yöpyivät kuusten alla tai kämpän seinustalle asetettujen havujen suojassa. Olot olivat alkeelliset; kämpässä oli yksi tulisija, jolla hoidettiin lämmitys, ruoanlaitto ja vaatteiden kuivaus.

 

Miehet nukkuivat yhteisillä makuulavitsoilla (peskoilla), eikä erillistä keittiötä tai emäntää ollut. Kämpässä oli ahdasta, eikä sitä siivottu. Vaikka kämpässä oli muuten lämmin, niin vetoisat nurkat olivat usein kuurassa. Joskus miehet eivät peseytyneet koko talven aikana.


Luiron pirtti

 

Luiron pirtti on Lapin suurimpien puutavarayhtiöiden Kemi Oy:n ja Veitsiluoto Oy:n yhteishankkeena vuonna 1939 rakennuttama savotta- ja uittopirtti, joka rakennettiin Lokan tekoalteen takaiselle alueelle. Se liittyy puun kaukokuljetuksen kehityshistoriaan Lapissa. 1930-luvulla täällä kehitettiin kuorma-autokuljetus pitkillä matkoilla ja se mahdollisti puutavaran kuljetuksen yli vedenjakajien, jolloin päästiin käsiksi vedenjakajien takana sijaitseviin koskemattomana pysyneisiin metsävaroihin.

 

Luiron pirtti oli tarkoitettu savotan pääpirtiksi, työnjohdon ja huollon keskukseksi. Siinä asui työnjohto, mittamiehet, kasöörit, hartsuherrat ja emännät. Autosavotasta kertoo pirtin toisessa päädyssä oleva pieni ikkuna, josta yövuorossa oleva mittasakki näki lähestyvän tukkiauton valot. Mittasakin tehtävänä oli mitata ja kirjata lanssiin tulevat tukkikuormat.

 

Luiron pirttiä ei kuitenkaan ehditty käyttää siihen tarkoitukseen, johon se rakennettiin, sillä metsätyöt keskeytyivät toisen maailmansodan takia. Valmiiksi rakennettu Luiron pirtti sekä työmaan sillat, lanssit ja tiet jäivät lahoamaan miesten lähtiessä sotaan. Sodan jälkeen työmaata ei jatkettu.

 

Rakennuksia käytettiin varsinaisesti vasta 1950-luvulla, kun A. Kuusela Oy savotoi alueella. Luiron pirtti oli käytössä vuoteen 1970 saakka, jolloin se siirrettiin Lapin metsämuseolle viidellä puutavarakuorma-autolla.

 

Kauppamakasiini

 

Kauppamakasiini on Savukosken Värriöjoen savotalta 1920-luvulta. Yleensä makasiinit olivat nopeasti kyhättyjä alkeellisia hirsirakennuksia, jotka muistuttivat enemmän heinälatoa kuin kauppapaikkaa. Savottojen ruoka- ja tavarahuollon järjestäminen oli hyvin suuritöinen ja vaativa urakka. Ennen autojen yleistymistä muonat kuljetettiin savotoille hevosten vetämien rekien kyydissä.

 

Makasiinissa myytiin ruokaa sekä miehille että hevosille, lisäksi myynnissä oli työvälineitä, vaatteita ja tietenkin tupakkaa. Myytäviä ruokia oli mm. jauhot, leipä, suurimot, voi, liha, kala, kuivatut hedelmät. Ylellisyystuotteita olivat sokeri ja kahvi. Makasiininpitäjää sanottiin hartsuherraksi, muonittajaksi ja muonamieheksi.

 

Talli

 

Talli on ollut käytössä 1940-luvulla Kemijärven Jumiskojoen Köystämön työmaalla. Talli siirrettiin museolle vuonna 1969.

 

Suuremmille savotoille pääpirtin ja muiden rakennusten yhteyteen rakennettiin yleensä myös hevostalli. Aluksi talli saatettiin rakentaa kämpän toiseen päähän. Vuoden 1947 kämppälain jälkeen tallit alettiin rakentaa erillisiksi rakennuksiksi, sillä kämppälaki kielsi tallin sijoittamisen kämpän yhteyteen.

 

Pienempien hakkuiden yhteyteen ei talleja yleensä rakennettu, vaan hevoset yöpyivät suojaisassa kuusikossa tai kämpän seinää vasten pystytettyjen havujen alla loimi suojanaan.

 

Ajokampevarasto

 

Ajokampevarasto on rakennettu museolle näyttelytilaksi ja varastoksi ennen koneellistumista käytetyille hevosvetoisille työvälineille ja liikkumavälineille.

 

Puiden lähikuljetuksessa oli kaksi vaihetta, kokoaminen eli juontaminen ja ajo. Puut juonnettiin aluksi varsitien eli savotan päätien varteen, josta ne ajettiin varsitietä pitkin ajovarastoon eli lanssiin. Keväällä kuljetus jatkui uittaen.

 

Talvisessa metsässä puiden juontaminen oli raskasta niin hevoselle kuin miehellekin. Hakkuualueen ja palstojen sisällä olevien palstateiden hoito kuului ajomiehelle tai hevoskunnalle. Yleensä palstateitä ei hoidettu, vaan puut ajettiin umpihangessa.

 

Varsiteiden rakentaminen ja hoito kuuluivat työnantajan velvollisuuksiin. Varsitiet olivat yleensä hyvin hoidettuja jää- tai lumiteitä, joissa kulkeminen oli paljon helpompaa kuin palstateillä. Varsitiet olivat monesti yksisuuntaisia, jolloin niitä pitkin sai ajaa vain lanssipaikalle päin tukkilastissa. Lanssista tyhjällä reellä palattaessa piti käyttää muuta kulkureittiä.

 

Koivun uittopirtti

 

Koivun uittopirtti, alun perin Kähkösen uittopirtti, rakennettiin uiton monivuotiseksi tukikohdaksi. Se sijaitsi Kemijoen varressa Tervolassa Koivun kylässä. Pirtin on rakennuttanut 1904 Kemiyhtiön metsäpäällikkönä ja Kemijoen Uittoyhdistyksen uittopäällikkönä toiminut Hugo Richard Sandberg uiton monivuotiseksi tukikohdaksi.

 

Pirtissä on tylsä pää, jonka yläkerran makuuparvella väsyneet uittomiehet saivat käydä lepäämässä ja jonka alakerrassa oli emäntä laittamassa ruokaa. Terävässä päässä sijaitsee uittopäällikön huone ja uittopirtin tärkeä hermokeskus, puhelin. Koivun uittopirtti on hyvin tyypillinen aikansa uittopirtti ja se on todennäköisesti ensimmäisiä Kemijoen uittopirttejä. 1920-luvulla tuli ensimmäinen kämppälaki, jolloin kerrossängyt korvasivat makuuparven. Aikanaan myös vuoden 1947 kämppäläki vaikutti myös uittopirttien olosuhteisiin.

 

Uittopirtti palveli alkuperäisessä tarkoituksessaan aina vuoteen 1961 saakka, jolloin se Ossaus-kosken voimalaitoksen rakentamisen yhteydessä myytiin Kemijoki Oy:lle, joka puolestaan lahjoitti sen kalustoineen Lapin metsämuseolle 1963. Museoalueelle tästä kokonaisuudesta pystytettiin pirtin lisäksi venekatos (rakennus nro 11) 1966.

 

Uittomakasiini

 

1940-luvun lopulla rakennettu Uittomakasiini on Pelkosenniemen Kokkosnivalta ja edustaa tyypillistä jokivarren uittokalustovarastoa. Kokkosnivan voimalaitoksen rakentamisen yhteydessä rakennus siirtyi Kemijoki Oy:n omistukseen, joka lahjoitti makasiinin Lapin metsämuseolle. Rakennus siirrettiin museolle vuonna 1989.

 

Uittomakasiinissa säilytettiin uittovälineitä talven ajan. Rakennuksen takana sijaitseva avokatos oli uittoveneiden säilytystä varten. Nyt siellä on esillä erilaisia uitossa käytettyjä puomityyppejä.

 

Savusauna

 

Savusauna rakennettiin 1940-luvulla Kemiyhtiön Köyhtyän metsätyömaalle Sodankylän Jumiskojoelle. Sauna siirrettiin museolle vuonna 1968.

 

Saunan läheisyyteen oli yleensä pystytetty joko pisto- tai harjakota, jossa kylpemiseen tarvittava vesi lämmitettiin suuressa rautapadassa. Tämän saunan vedenlämmityspaikka on tehty Kemijoen Uittoyhdistyksen veneistä.

 

Savusaunaa täytyy lämmittää lähes koko päivä, jotta kiukaan suuri kivimäärä lämpenisi. Koska luonnonkivistä ladotussa kiukaassa ei ole savuhormia, täyttää kivien välistä tuleva savu koko rakennuksen.

 

Kun saunan lämpötila on noussut riittävän korkeaksi, avataan saunan seinällä olevat räppänät ja tuuletetaan savu pois. Ennen kylpemistä heitetään vielä häkälöylyt, jotta savunkatku saadaan vähenemään.

 

Venekatos

 

Venekatoksesta löytyy erilaisia uitossa käytettyjä työveneitä ja keluveneitä eri puolilta Kemijoen vesistöä. Keluveneitä käytettiin puomilitkojen liikuttelussa ja puomien laitossa.

 

Esillä on myös erilaisia keluja yksinkertaisesta sarvikelusta rautakeluihin. Venekatos on kuulunut Koivun uittopirttin yhteyteen.

 

Höyryhinaaja Uitto 6

 

Höyrylaiva "Uitto 6" on Oulun konepajalla vuonna 1898 rakennettu Kemijärven ensimmäinen uitossa käytetty hinausalus eli höyryvarppaaja. Aluksen alkuperäinen nimi oli "Alku", mutta nimi vaihdettiin sen siirtyessä Kemijoen Uittoyhdistyksen omistukseen vuonna 1923. Alusta käytettiin Kemijärvessä vuoteen 1962 saakka. Kemijoen Uittoyhdistys lahjoitti aluksen Lapin metsämuseolle vuonna 1967.

 

Varppaus tapahtui 1,8–2,5 km pituisen sinkkivaijerin ja siihen kiinnitetyn 650 kg painoisen ankkurin avulla. Varpatessa ankkuri laskettiin järven pohjaan, jonka jälkeen alus ajoi vaijeria purkaen hakemaan tukkilautan, joka kiinnitettiin touvilla laivaan. Vaijeria kelattaessa laiva hinautui ankkuria kohti tukkilautta perässään.

 

Kemiyhtiö varppasi aluksella Termusniemen ja Luuksinsalmen välisellä pikkuselällä 12 km pituisella matkalla. Alukselta kului matkaan kuudesta kahdeksaan tuntia. Alus varppasi kerrallaan noin 5000 kuution puumäärän (tarakan, jossa oli 5–6 pyrästä, eli pientä lauttaa). Perillä tukit koottiin suuremman höyrylaivan perään, joka kuljetti puut Kemijärven suuren selän yli Luusuaan.

 

Höyryhinaajan vieressä oleva ponttoonivarppaaja toimi samalla periaatteella kuin ”Uitto 6”. Myöhemmin höyryalusten tilalle tulivat moottori- ja dieselhinaajat.

 

Metsäkonekatos

 

1950-luvulta lähtien savotoilla aloitettiin maataloustraktoreiden käyttö puutavaran kuljetuksessa. Traktoreita paranneltiin, ja lumessa liikkuvuutta paranneltiin puoliteloilla. Kuorman tekoa varten kehiteltiin vaijeritela.

 

Siimakoneiden aikaan puut kerättiin suoraan traktorin kuormaan hinaamalla puut kuormaan vaijerin avulla. Hydrauliset kourakuormaajat yleistyivät 1960-luvulla. Tuolloin myös ensimmäiset varsinaiset metsäajoihin suunnitellut metsätraktorit tulivat työmaille ja syrjäyttäen maataloustraktorit. Niin ikään puutavarakuljetuskalusto kehittyi ja järeytyi.

Koneet yleistyivät työmailla vähitellen. Alkuvaiheen koneellistumista hidastivat sekä traktoreiden puute että varaosien huono saatavuus. Vielä vuonna 1964 Savotta-lehdessä kuulutettiin, että ”kaikki saatavissa olevat hevoset tarvitaan nyt metsätyömaille”.

 

Uiton koneistuminen alkoi vyörytyksistä eli puutavaran veteen panosta 1950-luvun loppupuolella, jolloin puskutraktorit eli pillarit tulivat jokivarsille.

 

Samperin veturi

 

Vuonna 1912 perustettiin Savukosken Tulppioon Suomen ensimmäinen koneellinen metsätyömaa. Kemiyhtiön aloitteellinen, kunnianhimoinen ja ennakkoluuloton metsäpäällikkö Hugo Richard Sandberg eli Samperi tilasi kaksi höyryveturia Amerikasta. Vetureiden tarkoituksena oli kuljettaa sahatukkeja vedenjakajan takaisilta alueilta Kemijoen uittoon.

 

Ensimmäinen veturi saapui laivalla Hangon satamaan ja sieltä rautateitse Rovaniemelle. Rovaniemellä veturi purettiin osiin ja kuljetettiin veneillä ja hevosilla 300 km matka Tulppioon. Matkaan meni viikko, eikä se ollut helppo. Seitsemän tonnia painava höyrykattila, joka oli veturin suurin yksittäinen osa, kaatui matkalla kahdesti ja usko meinasi loppua kesken matkan.

 

Veturissa on 2 kpl kaksisylinterisiä höyrykoneita, joista välitys kulki kummallakin puolella olevaan kuljetuskoneistoon. Veturin koneet kehittivät yhteensä noin 100 hv, ja se kulki keskimäärin 7,5 km tunnissa. Veturi kulki yhtä hitaasti ”kuin nulkkaava hevonen”. Tien tekeminen veturille oli vaivalloista. Sille jäädytettiin omat raiteet tiepohjalle, jonka miehet olivat syksyllä tehneet polkemalla rintamana maata kuokkaa apuna käyttäen. Kantapään kautta opittiin, ettei tiessä saanut olla alamäkiä, sillä veturissa ei ollut jarruja. Veturi kaatui helposti ja se kaatuikin ensimmäisenä talvenaan kahdesti suohon. Nostaminen oli kova urakka, mutta se opittiin ensimmäisen kerran jälkeen.

 

Veturi veti 5-9 rekiparia, joista kuhunkin rekeen lastattiin 50-80 tukkia. Matkan varrella sijaitsi useita vedenottopaikkoja ja halkoasemia veturia varten. Hyvissä olosuhteissa vetureille ehdittiin tehdä kaksi edestakaista matkaa vuorokaudessa. Yhteen reissuun kului tavallisesti n. 18 tuntia.

Veturissa oli neljän hengen miehistö: ohjaaja, konduktööri, konemies ja lämmittäjä. Ohjaaja ohjasi veturia istuen paljaan taivaan alla (hän ja konduktööri saivat yhtiöltä susiturkin, koirannahkarukkaset, turkishatun, karvakengät ja nahkaisen välihousut). Konduktööri hoiti liikennettä veturitiellä sekä varmisti puiden ja veden saatavuuden. Konemies hoiti veturin liikkeitä säätelevää venttiiliä ja lämmittäjä pisti puita kattilan pesään.

 

Konevikoja sattui paljon. Suomesta ei saanut veturiin sopivia kunnollisia varaosia, joten ne oli tilattava Amerikasta, mikä hidasti korjaustöitä.

<< Takaisin

+358 40 53 600 80

Metsämuseontie 7, 96460 Rovaniemi, Finland

  • Snapchat
  • White Instagram Icon

lapinmetsamuseo

@lapinmetsamuseo

@lapinmetsamuseo

Jätä kommentti Googleen: 

https://g.page/lapinmetsamuseo/review?rc

©2019 by Lapin Metsämuseo - Forestry Museum of Lapland. Rekisteri- ja tietosuojaseloste.